Post by kettu on Feb 20, 2011 22:37:18 GMT 2
Nimi: sir Baldassare De Giordano, koko nimeltään lordi Palmiro Baldassare Marcellino, Felcitton paroni. Hän ei kuitenkaan käytä valapattoisältään perittyä arvonimeään tai tämän sukunimeä, eikä edes isäpuolensa sukunimeä (Vaughan) erottaakseen, ettei ole tälle verisukua.
Ikä: n. 30
Sukupuoli: mies
Asema/Ammatti: Ylintä luokkaa, Kuningattaren kaartin maagi (tasoa 5-6, manaaja).
Hänen isäpuolensa on köyhtynyttä keskiluokkaa (kuten hänen äitinsä mentyään tämän kanssa naimisiin), mutta hän on itse edesmenneen isänsä ainoa perillinen, oikeutettu aateliseen arvonimeen ja pieniin tiluksiin Napolista pohjoiseen. Kukaan ei kuitenkaan myönnä sitä erityisen mielellään eikä hän voi palata Napoliin vaatimaan oikeuksiaan, koska hänen isänsä on leimattu maanpetturiksi. Yleisesti onkin tapana viitata häneen kuten baronettiin, aivan kuin olisi hyväksyttävämpää, että hän olisi syntyjään alhaisempi ja saavuttanut aatelin asemallaan.
Maagina hän on ollut hyödyksi ennen kaikkea etsijänä, käyttäen demoneita tiettyjen henkilöiden kuten erinäisten rikollisten, kielletyn taikuuden harjoittajien, kapinallisten, joskus jopa murhaajien, varkaiden jne. jäljittämiseen. Se toimii tehokkaasti etenkin silloin, kun syyllinen on tiedossa tai jättänyt itsestään jotain jälkiä, sillä suuri joukko kutsuttuja demoneita haravoi suurenkin alueen huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin kuin mikään ihmispartio.
Ulkonäkö:
Baldassare on korkeintaan keskimittainen, mutta hänellä on suora ryhti, pitkä kaula ja hän on kaiken lisäksi suorastaan laiha, joten hän ei näytä ainakaan lyhyemmältä kuin on. Hänen ihonsa on aavistuksen oliivinsävyinen, mutta yleensä hän on vain aneemisen kalpea, joten se ei pistä suuremmin silmään. Hänellä on kiiltävän mustat, helposti lieville laineille kihartuvat hiukset, jotka ovat yleensä siististi lyhyet tai sovinnaisesti kiinni niskassa.
Hänen kasvonsa ovat kulmikkaat mutta sirot, silmät suuret ja melkein kokonaan mustat, huulet kapeat ja nenä haukkamaisesti kyömy olematta kuitenkaan liian suuri: yleisesti hän on hyvännäköinen, jos lasketaan pois se seikka, että hänen kehonsa on päästä varpaisiin eri kokoisten ja muotoisten arpien kirjailema.
Näkyvimmät arvista ovat hänen kasvoissaan (muutama raatelujälki vasemmalta korvalta pitkin poskipäätä ja ohimoa) ja käsissään (oikean käden keskisormi puuttuu puoliksi ja nimetön kokonaan, ranteet ja sormet täynnä eriasteisia viiltoarpia), suurimmat puolestaan hänen vasemmassa olkapäässään ja kyljessään alas lonkkaan asti (valtaisat hampaanjäljet ja jotain, mikä näyttää vanhalta palojäljeltä) .
Vaatteidensa suhteen Baldassar ei ole liian tarkka, sillä hän on tottunut siihen, että ne tahriintuvat vereen tai tuhoutuvat muuten ennemmin tai myöhemmin. Hän pitää useimmiten hansikkaita ja välttää muutenkin liian ihon paljastamista, koska ei pidä siitä, että ihmiset tuijottavat hänen arpiaan ja saavat päähänsä lisää hulluja huhuja. Jos hänellä ei ole yllään kaartin uniformua, hän on pukeutunut yleensä mustiin (veri ei erotu niin selvästi), yläluokkaiseen tapaan sotilaallisiin vaatteisiin. Hänellä on aina mukanaan vanhaan tapaan miekka tai edes vyöllään veitsi, koska hän tarvitsee jotain terävää, jotta voi viiltää vertaan esiin manaamiseen (ja tarvittaessa puolustautua omia manauksensa kohteita vastaan, jos ei ehdi purkaa taikaa ajoissa).
Luonne:
Yleisvaikutelmalta Baldassarea kuvataan usein hyvin kohteliaaksi, mutta hieman liian hillittömäksi ja jollakin häiritsevällä tavalla omituiseksi. Hän osaa käyttäytyä mitä soveliaimmin kun sitä vaaditaan, mutta yleensä hän ei niin tee, vaan on oma hurmaava itsensä; herkkä innostumaan ja ilmaisemaan tunteitaan paitsi ilmeillään myös eleillään, liian huoleton eikä tarpeeksi vakava - ja ennen kaikkea lähinnä karmivalla tavalla liian avoin ammattinsa sisällöstä. Hän ei juurikaan puhu siitä mitään, muttei myöskään suuremmin vaivaudu peittelemään sitä, että on manaaja. Siinä ei olisi muuten mitään vikaa, mutta useimmat tuppaavat kuin luonnostaan karsastamaan kaikkea, mikä sisältää demoneiden manaamista, kuolleita henkilöitä ja enemmän kuin rutkasti verta.
Tämän lisäksi, tai ehkä juuri sen vuoksi, hänestä liikkuu muutamia varsin ikäviä huhuja (mm. ettei hänellä ole lainkaan peilikuvaa, että eräs hänen sukujuuriaan loukannut lordi löydettiin myöhemmin suolistettuna elävältä omasta makuuhuoneestaan, ja että hän leikkelee öisin kuolleita ruumiita ja korjaa itseään niiden osilla). Suurin osa niistä ei ole millään tavalla totta, mutta kukaan ei silti uskalla hiiskua niistä mitään hänen kuultensa, ja hänet tunnistavilla on tapana säilyttää kohteliaasti (tai vähemmän kohteliaasti) useamman metrin välimatka ja välttää parhaansa mukaan hänen kättelemistään. Jopa muut kaartilaiset viettävät mielummin aikaa jonkun muun seurassa, ei niinkään siksi, että Baldassare olisi mitenkään epämiellyttävä, vaan siksi, että hänen lähettyvillään joutuu yleensä keskelle mitä epäluonnollisimpia sattumia, joita hän vaikuttaa vetävän puoleensä kuin magneetti.
Baldassar ei itse juuri välitä siitä, mitä muu ihmiskunta manaamisesta ajattelee, sillä hän on elänyt lähes koko elämänsä siten, että se ja demonit ovat olleet kiinteä osa sitä (koska kaikkea vähemmän hauskaa ilmestyy esiin suunnilleen aina kun hän onnistuu saamaan pienenkin haavan), eikä hän näe siinä mitään erikoista. Koska hän on kuitenkin paitsi älykäs myös teräväkielinen, hän on oppinut kallisarvoista itsehillintää lähinnä kantapään kautta, kuten myös sen, ettei manaajista liiemmin pidetä, ja ettei hänen yhteiskunnallinen asemansa ole mitenkään yksiselitteinen. Valitettavasti asiaan alistumisen sijaan hän on omaksunut tietynlaisen ylpeän itsepäisen, jokseenkin omahyväisen vähät siitä -asenteen, joka ei ole lisännyt tippakaan sitä vähäistä hyväksynnän määrää, jonka Baldassare yleensä saa osakseen. Joka tapauksessa se on kuitenkin muovannut hänestä jonkin verran varovaisemman ja tietyllä tavalla varautuneemman ympäristönsä suhteen.
Ylettömän seurallinen Baldassare ei ole ollut koskaan, sillä vaikka hän keskustelee mielellään, hän ei ole erityisen lämmin tai välittävä persoona - mistä kertoo jotain jo sekin, että hän pitää vähemmän useista tapaamistaan ihmisistä kuin olennoista, jotka tahtovat juoda hänen vertaan ja söisivät hänet mieluusti, jos hän ei pitäisi niitä tiukasti hallinnassaan. Hän on jokseenkin elitistinen ja selvästi yläluokkainen, muttei pidä suurinta osaa aatelisista juuri sen parempina kuin rahvastakaan: hänen silmissään arvostusta saavat osakseen vain harvat ja valitut.
Nuorempana hän oli jollakin tasolla naistenmies (koska aina löytyy niitä hulluja nuoria naisia, joita "vaarallisuus" viehättää jotenkin erityisesti), mutta jätti suuremmaksi osaksi epämääräiset naisjutut sikseen työnsä puitteissa ja viimeistään mentyään naimisiin. Kaikista Baldassaren tuntemista naisista ainoastaan hänen sittemmin kuollut vaimonsa (ja pari poikkeusta, joista ei puhuta) on muutenkaan pystynyt pidemmän päälle sietämään sen, että hänet täytyy jakaa myös kuolleen sisaren hengen ja verenhimoisen demonilauman kanssa.
Historia:
Maria Evelinan vanhemmat olivat rikasta kauppiassukua, ja varsinaisen suvun aateloitumisen toivossa naittivat tyttärensä lordi Giordano Marcellinolle, Felcitton paronille. Tämä ei itsessään ollut mitenkään merkityksellinen mies, mutta kertomusten mukaan hän oli suoraa sukua Sisilian kuninkaalle. Sittemmin Maria Evelina synnytti tälle kaksoset, Baldassaren ja tämän sisaren, Maria Lucillan, joka oli kuitenkin heikko ja kuoli seuraavana yönä.
Baldassar vietti ylemmille luokille varsin tavallista lapsuutta, kunnes oli viisivuotias ja paroni Giordano Marcellinoon kohdistuvat epäilyt erinäisiin juonitteluihin osallistumisesta aiheutti näkyvän skandaalin. Syytettynä kuninkaan myrkyttämisaikeista tämä kuoli yllättäen hyvin hämärissä olosuhteissa. Peläten omankin sukunsa nimen painuvan lokaan, leskeksi jääneen Maria Evelinan vanhemmat sopivan nopeasti tämän uudesta avioliitosta erään englantilaisen, köyhtyvän mutta kunniallisen kauppiaan kanssa, jolloin Maria Evelina pääsi "pakenemaan" pienen poikansa kanssa Lontooseen. Epävirallisen lupauksen mukaan Giordano Marcellinin petosta ei koskaan liitettäisi heihin, kunhan Baldassare ei vain palaisi Napoliin vaatimaan kostoa.
Englannissa Baldassar laitettiin pian taitavan maagikon oppiin, koska hänen luontainen taipumuksensa korkeaan magiaan oli varsin ilmeinen. Opetus oli kuitenkin kallista, ja suisti Baldassarin isäpuolen syveneviin taloudellisiin ongelmiin, mutta tämä kustansi sen silti vaimonsa pyynnöstä ja siitä toivosta, että pojasta joskus tulisi jotain suurta. Vietettyään nuoruutensa opiskellen manaamista ja matkustellen maailmalla, Baldassar saavutti maagin tittelin ja palattuaan Lontooseen hänet hyväksyttiin lopulta Kuningattaren kaartiin.
Täytettyään 24 hän aiheutti itse pienimuotoisen skandaalin menemällä naimisiin erään aatelisen nuorimman tyttären kanssa ilman tämän vanhempien hyväksyntää, mutta asiasta vaiettiin nopeasti, koska Baldassar nosti esiin sen, että olisi voinut hyvinkin vaatia oman aatelisarvonsa tunnustamista, ja kukaan ei ollut edelleenkään erityisen halukas tekemään niin. Vain vähän tämän jälkeen hänen äitinsä, isäpuolensa ja nuorempi puoliveljensä menehtyivät traagisesti tuntemattoman tahon myrkyttäessä läheisen kaivon ja samalla puolisen korttelia. Baldassar kuluttikin seuraavat vuodet syyllisen jäljittämiseen, mutta mitään ei koskaan voitu todistaa, vaikka hänellä olikin omat epäilyksensä.
Lopulta hänen vaimonsa sairastui keuhkotautiin ja kuoli vain muutamaa vuotta myöhemmin. Myöhemmin tämän kuolinvuonna Baldassar tajusi sairastuneensa samaan tautiin itsekin, mikä viimeistään pisti mitä suurimmassa määrin hänen elämänsä varsin sekaisin. Hän myi talonsa ja muun kiinteän irtaimiston, siirtyen asumaan vaihteleviksi ajoiksi erilaisiin vuokrahuoneisiin, harkiten vakavissaan myös uransa hylkäämistä ja katoamista uudelle matkalle Intian ja Kiinan suuntaan.
Taikuudesta:
Baldassare on jo varhaislapsuudestaan osoittanut korkeampaan taikuuteen viittaavia merkkejä: hän on jonkin tason näkijä, ja on aina nähnyt paljon henkimaailman olentoja (etenkin kuolleita), joita muut eivät tavallisesti havaitse. Hän ei kuitenkaan ole koskaan saanut minkäänlaisia näkyjä tulevaisuudesta saati menneisyydestä, joten yleensä häntä ei tunnisteta näkijäksi.
Hänen varsinainen lahjakkuutensa piilee kuitenkin kyvyssä kutsua esiin ja hallita tuonpuoleisen demoneja ja henkiolentoja - hänen taitojaan on kuitenkin usein kutsuttu kiroukseksi, sillä jokin jo hänen omassa veressään houkuttelee niitä esiin ja hänen luokseen. Esimerkiksi hänen vauvana kuollut kaksoissisarensa roikkuu jatkuvasti hänen lähettyvillään, joko pelkkänä henkitason olemuksena tai Baldassaria matkivana hahmona, mutta vain harvat kykenevät näkemään tämän ja vielä harvemmat ymmärtävät, kuka tämä on.
Sisarensa takia hän myös välttelee peileihin katsomista (joka on johtanut erääseen tarinaan...), koska usein heijastus on hänen itsensä sijaan kuollut sisar, ja välillä jopa hänen varjonsa on naisen eikä miehen, vaikkei sitä olekaan niin helppo huomata.
Kaikkein yleisimmin hän manaa demoneja avukseen erilaisiin tarkoituksiin (niillä on kaikilla paitsi ilmiömäinen hajuaisti veren suhteen, myös varsin sattumanvaraisesti muitakin ominaisuuksia) piirtämällä omalla verellään maahan tai jollekin muulle pinnalle maagisen kehän ja kutsuu esiin demonin tai hengen, pakottaen sen käskyvaltaansa kutsumalla sitä jollakin nimellä. Samalla nimellä ei välttämättä saa esiin enää samaa olentoa, mutta se on kuitenkin yleisempää. Koska toisen puolen olentojen aineellisen hahmon ylläpitäminen pelkällä magialla on turhan kuluttavaa, niiden ruumis muodostuu yleensä siitä alustasta, jolle maaginen kehä on piirretty, olipa se sitten savista maata, puinen pöytä tai vaikka kuollut ruumis.
Demonit pyrkivät myös muuntamaan aina sellaisiksi, kuin niiden oikea ulkomuoto on, joten yleensä ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän irvokkaita väännelmiä ihmisten ja eläinten muodoista epäsymmetrisillä piirteillä, esim. parittomalla määrällä silmiä ja raajoja. Vain hyvin harva näyttävää edes jokseenkin siedettävältä, mikä ei ainakaan paranna kenenkään ei-maagin suhtautumista Baldassariin tai manaajiin yleensäkään. Suurimman osan ajasta kutsutut demonitkin ovat kuitenkin useimmille ihmisille tietyllä tavalla havaitsemattomia liittyen niiden maagiseen luonteeseen.
Nämä aineellistuneet demonit voi tuhota esimerkiksi hakkaamalla irti sen ruumiinosan, jossa maaginen verikehä on, jolloin ne katoavat ja materia, josta niiden ruumis on rakennettu, palaa alkuperäiseen muotoonsa. Baldassar voi myös purkaa sinetin itse, tai "polttoaineena" toimivan veren taika voi kulua loppuun, jolloin olentojen kohtalo on sama. Hän voi pitkittää katoamista antamalla demonipalvelijoiden juoda omaa vertaan, mutta hän on mielummin tekemättä niin, koska siihenkin liittyy omat riskinsä.
Mitä suuremman olennon Baldassar haluaa kutsua, sitä suurempi kehän on oltava ja sitä enemmän hänen on pakko käyttää omaa vertaan; hän pystyy kutsumaan useita demoneja ja hallitsemaan niitä kaikkia varsin helposti, mutta hänen on muistettava niille kaikille annetut nimet, tai ne voivat käydä hänen itsensä kimppuun ennen kuin hän ehtii purkaa loitsun. Lukuisten manattujen hallitseminen vaatii myös huomattavasti runsaammin taikuutta, mutta yleensä hän alkaa kärsiä jo puhtaasti verenhukasta (koska hyödylliseen manaamiseen ei todellakaan riitä vain pari pisaraa verta) ennen kuin varsinaisesti väsyy tarvittavan taikuuden määrästä.
Muuta:
Baldassarilla ei ole familiaareja, mutta hänellä on muutama suosikkidemoni, jotka hän pystyy kutsumaan esiin valmiiksi materiaalisina omaa vertaan ja niiden nimiä käyttämällä. Tämä johtuu siitä, että ne eivät koskaan palaa kokonaan tuonpuoleiseen, vaan joutuvat säilyttämään aina materiaalisen muotonsa. Käytetty loitsu, joka sitoo näitä demoneja, on paljon monimutkaisempi kuin vain pelkkä verellä tehty kehä, mutta yksi sen elementti on, että Baldassar "ruokkii" niitä verellään pitääkseen ne palvelijoinaan tässä maailmassa. Kuten manaamiseen yleensä, myös kyseiseen loitsuun liittyy riskinsä: se on vaikea toteuttaa onnistuneesti ilman, että manattu demoni ehtii syödä kutsujansa, eikä sitä ole helppo saada onnistumaan uudelleen jos sen purkaa. Aivan samoin kuin "tavallinenkin" manaus, se kuluu myös vähitellen pois, ellei hän välillä uudista sitä.
Kolme hänen ehdottomasti suosituinta apulaistaan ovat:
"Ada" (pienikokoinen ja luiseva, jonkinlaista irvokasta lepakonsiipistä lintua muistuttava, alkujaan nahkaisesta esiliinasta tehty demoni, jonka toinen jalka on linnun koukkukynsi ja toinen ihmiskäsi ja jolla ei ole lainkaan näkyviä silmiä, vain tyhjät silmäkuopat),
"Vittorio" (suuren koiran kokoinen, kuudella pitkällä raajalla liikkuva ja hapsottavan, harmaan ja punaisen turkin peittämä demoni, jolla on kaksi tuuheaa koiranhäntää ja pääkalloa muistuttava irvokas pää, jonka otsassa on yksi silmä ja suu on aina leveässä virneessä. Yksi raaja muistuttaa ihmisjalkaa, kaksi loppuu kavioon, yksi muistuttaa kynsikästä kättä ja kaksi on jonkinlaisia koiranjalkoja liian monilla nivelillä. Alkujaan sen ruumis oli pala kivistä seinää ja sitä peittänyt seinävaate), sekä
"Isabella" (karvaton, harmaaihoinen ja luiseva demoni, jolla on köyryselkä, pitkähkö kaula ja hieman liskomainen pää valtavalla suulla ja suurella määrällä ylisuuria hampaita, jotka eivät näytä mahtuvan sen suuhun. Sen häntä on lyhyt ja niskassa hiusten kaltaista harjaa. Raajoja on viisi: kaksi ihmismäistä takajalkaa ja kolme eturaajaa, joista yksi kasvaa esiin vasemmasta kyljestä. Sormia ja varpaita on joka raajassa 4-6, osa ihmiskyntisiä, osa terävillä raatelukynsillä varustettuja. Raakamateriaali oli yksi ja puoli hirtettyä ruumista).
©kettu
Ikä: n. 30
Sukupuoli: mies
Asema/Ammatti: Ylintä luokkaa, Kuningattaren kaartin maagi (tasoa 5-6, manaaja).
Hänen isäpuolensa on köyhtynyttä keskiluokkaa (kuten hänen äitinsä mentyään tämän kanssa naimisiin), mutta hän on itse edesmenneen isänsä ainoa perillinen, oikeutettu aateliseen arvonimeen ja pieniin tiluksiin Napolista pohjoiseen. Kukaan ei kuitenkaan myönnä sitä erityisen mielellään eikä hän voi palata Napoliin vaatimaan oikeuksiaan, koska hänen isänsä on leimattu maanpetturiksi. Yleisesti onkin tapana viitata häneen kuten baronettiin, aivan kuin olisi hyväksyttävämpää, että hän olisi syntyjään alhaisempi ja saavuttanut aatelin asemallaan.
Maagina hän on ollut hyödyksi ennen kaikkea etsijänä, käyttäen demoneita tiettyjen henkilöiden kuten erinäisten rikollisten, kielletyn taikuuden harjoittajien, kapinallisten, joskus jopa murhaajien, varkaiden jne. jäljittämiseen. Se toimii tehokkaasti etenkin silloin, kun syyllinen on tiedossa tai jättänyt itsestään jotain jälkiä, sillä suuri joukko kutsuttuja demoneita haravoi suurenkin alueen huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin kuin mikään ihmispartio.
Ulkonäkö:
Baldassare on korkeintaan keskimittainen, mutta hänellä on suora ryhti, pitkä kaula ja hän on kaiken lisäksi suorastaan laiha, joten hän ei näytä ainakaan lyhyemmältä kuin on. Hänen ihonsa on aavistuksen oliivinsävyinen, mutta yleensä hän on vain aneemisen kalpea, joten se ei pistä suuremmin silmään. Hänellä on kiiltävän mustat, helposti lieville laineille kihartuvat hiukset, jotka ovat yleensä siististi lyhyet tai sovinnaisesti kiinni niskassa.
Hänen kasvonsa ovat kulmikkaat mutta sirot, silmät suuret ja melkein kokonaan mustat, huulet kapeat ja nenä haukkamaisesti kyömy olematta kuitenkaan liian suuri: yleisesti hän on hyvännäköinen, jos lasketaan pois se seikka, että hänen kehonsa on päästä varpaisiin eri kokoisten ja muotoisten arpien kirjailema.
Näkyvimmät arvista ovat hänen kasvoissaan (muutama raatelujälki vasemmalta korvalta pitkin poskipäätä ja ohimoa) ja käsissään (oikean käden keskisormi puuttuu puoliksi ja nimetön kokonaan, ranteet ja sormet täynnä eriasteisia viiltoarpia), suurimmat puolestaan hänen vasemmassa olkapäässään ja kyljessään alas lonkkaan asti (valtaisat hampaanjäljet ja jotain, mikä näyttää vanhalta palojäljeltä) .
Vaatteidensa suhteen Baldassar ei ole liian tarkka, sillä hän on tottunut siihen, että ne tahriintuvat vereen tai tuhoutuvat muuten ennemmin tai myöhemmin. Hän pitää useimmiten hansikkaita ja välttää muutenkin liian ihon paljastamista, koska ei pidä siitä, että ihmiset tuijottavat hänen arpiaan ja saavat päähänsä lisää hulluja huhuja. Jos hänellä ei ole yllään kaartin uniformua, hän on pukeutunut yleensä mustiin (veri ei erotu niin selvästi), yläluokkaiseen tapaan sotilaallisiin vaatteisiin. Hänellä on aina mukanaan vanhaan tapaan miekka tai edes vyöllään veitsi, koska hän tarvitsee jotain terävää, jotta voi viiltää vertaan esiin manaamiseen (ja tarvittaessa puolustautua omia manauksensa kohteita vastaan, jos ei ehdi purkaa taikaa ajoissa).
Luonne:
Yleisvaikutelmalta Baldassarea kuvataan usein hyvin kohteliaaksi, mutta hieman liian hillittömäksi ja jollakin häiritsevällä tavalla omituiseksi. Hän osaa käyttäytyä mitä soveliaimmin kun sitä vaaditaan, mutta yleensä hän ei niin tee, vaan on oma hurmaava itsensä; herkkä innostumaan ja ilmaisemaan tunteitaan paitsi ilmeillään myös eleillään, liian huoleton eikä tarpeeksi vakava - ja ennen kaikkea lähinnä karmivalla tavalla liian avoin ammattinsa sisällöstä. Hän ei juurikaan puhu siitä mitään, muttei myöskään suuremmin vaivaudu peittelemään sitä, että on manaaja. Siinä ei olisi muuten mitään vikaa, mutta useimmat tuppaavat kuin luonnostaan karsastamaan kaikkea, mikä sisältää demoneiden manaamista, kuolleita henkilöitä ja enemmän kuin rutkasti verta.
Tämän lisäksi, tai ehkä juuri sen vuoksi, hänestä liikkuu muutamia varsin ikäviä huhuja (mm. ettei hänellä ole lainkaan peilikuvaa, että eräs hänen sukujuuriaan loukannut lordi löydettiin myöhemmin suolistettuna elävältä omasta makuuhuoneestaan, ja että hän leikkelee öisin kuolleita ruumiita ja korjaa itseään niiden osilla). Suurin osa niistä ei ole millään tavalla totta, mutta kukaan ei silti uskalla hiiskua niistä mitään hänen kuultensa, ja hänet tunnistavilla on tapana säilyttää kohteliaasti (tai vähemmän kohteliaasti) useamman metrin välimatka ja välttää parhaansa mukaan hänen kättelemistään. Jopa muut kaartilaiset viettävät mielummin aikaa jonkun muun seurassa, ei niinkään siksi, että Baldassare olisi mitenkään epämiellyttävä, vaan siksi, että hänen lähettyvillään joutuu yleensä keskelle mitä epäluonnollisimpia sattumia, joita hän vaikuttaa vetävän puoleensä kuin magneetti.
Baldassar ei itse juuri välitä siitä, mitä muu ihmiskunta manaamisesta ajattelee, sillä hän on elänyt lähes koko elämänsä siten, että se ja demonit ovat olleet kiinteä osa sitä (koska kaikkea vähemmän hauskaa ilmestyy esiin suunnilleen aina kun hän onnistuu saamaan pienenkin haavan), eikä hän näe siinä mitään erikoista. Koska hän on kuitenkin paitsi älykäs myös teräväkielinen, hän on oppinut kallisarvoista itsehillintää lähinnä kantapään kautta, kuten myös sen, ettei manaajista liiemmin pidetä, ja ettei hänen yhteiskunnallinen asemansa ole mitenkään yksiselitteinen. Valitettavasti asiaan alistumisen sijaan hän on omaksunut tietynlaisen ylpeän itsepäisen, jokseenkin omahyväisen vähät siitä -asenteen, joka ei ole lisännyt tippakaan sitä vähäistä hyväksynnän määrää, jonka Baldassare yleensä saa osakseen. Joka tapauksessa se on kuitenkin muovannut hänestä jonkin verran varovaisemman ja tietyllä tavalla varautuneemman ympäristönsä suhteen.
Ylettömän seurallinen Baldassare ei ole ollut koskaan, sillä vaikka hän keskustelee mielellään, hän ei ole erityisen lämmin tai välittävä persoona - mistä kertoo jotain jo sekin, että hän pitää vähemmän useista tapaamistaan ihmisistä kuin olennoista, jotka tahtovat juoda hänen vertaan ja söisivät hänet mieluusti, jos hän ei pitäisi niitä tiukasti hallinnassaan. Hän on jokseenkin elitistinen ja selvästi yläluokkainen, muttei pidä suurinta osaa aatelisista juuri sen parempina kuin rahvastakaan: hänen silmissään arvostusta saavat osakseen vain harvat ja valitut.
Nuorempana hän oli jollakin tasolla naistenmies (koska aina löytyy niitä hulluja nuoria naisia, joita "vaarallisuus" viehättää jotenkin erityisesti), mutta jätti suuremmaksi osaksi epämääräiset naisjutut sikseen työnsä puitteissa ja viimeistään mentyään naimisiin. Kaikista Baldassaren tuntemista naisista ainoastaan hänen sittemmin kuollut vaimonsa (ja pari poikkeusta, joista ei puhuta) on muutenkaan pystynyt pidemmän päälle sietämään sen, että hänet täytyy jakaa myös kuolleen sisaren hengen ja verenhimoisen demonilauman kanssa.
Historia:
Maria Evelinan vanhemmat olivat rikasta kauppiassukua, ja varsinaisen suvun aateloitumisen toivossa naittivat tyttärensä lordi Giordano Marcellinolle, Felcitton paronille. Tämä ei itsessään ollut mitenkään merkityksellinen mies, mutta kertomusten mukaan hän oli suoraa sukua Sisilian kuninkaalle. Sittemmin Maria Evelina synnytti tälle kaksoset, Baldassaren ja tämän sisaren, Maria Lucillan, joka oli kuitenkin heikko ja kuoli seuraavana yönä.
Baldassar vietti ylemmille luokille varsin tavallista lapsuutta, kunnes oli viisivuotias ja paroni Giordano Marcellinoon kohdistuvat epäilyt erinäisiin juonitteluihin osallistumisesta aiheutti näkyvän skandaalin. Syytettynä kuninkaan myrkyttämisaikeista tämä kuoli yllättäen hyvin hämärissä olosuhteissa. Peläten omankin sukunsa nimen painuvan lokaan, leskeksi jääneen Maria Evelinan vanhemmat sopivan nopeasti tämän uudesta avioliitosta erään englantilaisen, köyhtyvän mutta kunniallisen kauppiaan kanssa, jolloin Maria Evelina pääsi "pakenemaan" pienen poikansa kanssa Lontooseen. Epävirallisen lupauksen mukaan Giordano Marcellinin petosta ei koskaan liitettäisi heihin, kunhan Baldassare ei vain palaisi Napoliin vaatimaan kostoa.
Englannissa Baldassar laitettiin pian taitavan maagikon oppiin, koska hänen luontainen taipumuksensa korkeaan magiaan oli varsin ilmeinen. Opetus oli kuitenkin kallista, ja suisti Baldassarin isäpuolen syveneviin taloudellisiin ongelmiin, mutta tämä kustansi sen silti vaimonsa pyynnöstä ja siitä toivosta, että pojasta joskus tulisi jotain suurta. Vietettyään nuoruutensa opiskellen manaamista ja matkustellen maailmalla, Baldassar saavutti maagin tittelin ja palattuaan Lontooseen hänet hyväksyttiin lopulta Kuningattaren kaartiin.
Täytettyään 24 hän aiheutti itse pienimuotoisen skandaalin menemällä naimisiin erään aatelisen nuorimman tyttären kanssa ilman tämän vanhempien hyväksyntää, mutta asiasta vaiettiin nopeasti, koska Baldassar nosti esiin sen, että olisi voinut hyvinkin vaatia oman aatelisarvonsa tunnustamista, ja kukaan ei ollut edelleenkään erityisen halukas tekemään niin. Vain vähän tämän jälkeen hänen äitinsä, isäpuolensa ja nuorempi puoliveljensä menehtyivät traagisesti tuntemattoman tahon myrkyttäessä läheisen kaivon ja samalla puolisen korttelia. Baldassar kuluttikin seuraavat vuodet syyllisen jäljittämiseen, mutta mitään ei koskaan voitu todistaa, vaikka hänellä olikin omat epäilyksensä.
Lopulta hänen vaimonsa sairastui keuhkotautiin ja kuoli vain muutamaa vuotta myöhemmin. Myöhemmin tämän kuolinvuonna Baldassar tajusi sairastuneensa samaan tautiin itsekin, mikä viimeistään pisti mitä suurimmassa määrin hänen elämänsä varsin sekaisin. Hän myi talonsa ja muun kiinteän irtaimiston, siirtyen asumaan vaihteleviksi ajoiksi erilaisiin vuokrahuoneisiin, harkiten vakavissaan myös uransa hylkäämistä ja katoamista uudelle matkalle Intian ja Kiinan suuntaan.
Taikuudesta:
Baldassare on jo varhaislapsuudestaan osoittanut korkeampaan taikuuteen viittaavia merkkejä: hän on jonkin tason näkijä, ja on aina nähnyt paljon henkimaailman olentoja (etenkin kuolleita), joita muut eivät tavallisesti havaitse. Hän ei kuitenkaan ole koskaan saanut minkäänlaisia näkyjä tulevaisuudesta saati menneisyydestä, joten yleensä häntä ei tunnisteta näkijäksi.
Hänen varsinainen lahjakkuutensa piilee kuitenkin kyvyssä kutsua esiin ja hallita tuonpuoleisen demoneja ja henkiolentoja - hänen taitojaan on kuitenkin usein kutsuttu kiroukseksi, sillä jokin jo hänen omassa veressään houkuttelee niitä esiin ja hänen luokseen. Esimerkiksi hänen vauvana kuollut kaksoissisarensa roikkuu jatkuvasti hänen lähettyvillään, joko pelkkänä henkitason olemuksena tai Baldassaria matkivana hahmona, mutta vain harvat kykenevät näkemään tämän ja vielä harvemmat ymmärtävät, kuka tämä on.
Sisarensa takia hän myös välttelee peileihin katsomista (joka on johtanut erääseen tarinaan...), koska usein heijastus on hänen itsensä sijaan kuollut sisar, ja välillä jopa hänen varjonsa on naisen eikä miehen, vaikkei sitä olekaan niin helppo huomata.
Kaikkein yleisimmin hän manaa demoneja avukseen erilaisiin tarkoituksiin (niillä on kaikilla paitsi ilmiömäinen hajuaisti veren suhteen, myös varsin sattumanvaraisesti muitakin ominaisuuksia) piirtämällä omalla verellään maahan tai jollekin muulle pinnalle maagisen kehän ja kutsuu esiin demonin tai hengen, pakottaen sen käskyvaltaansa kutsumalla sitä jollakin nimellä. Samalla nimellä ei välttämättä saa esiin enää samaa olentoa, mutta se on kuitenkin yleisempää. Koska toisen puolen olentojen aineellisen hahmon ylläpitäminen pelkällä magialla on turhan kuluttavaa, niiden ruumis muodostuu yleensä siitä alustasta, jolle maaginen kehä on piirretty, olipa se sitten savista maata, puinen pöytä tai vaikka kuollut ruumis.
Demonit pyrkivät myös muuntamaan aina sellaisiksi, kuin niiden oikea ulkomuoto on, joten yleensä ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän irvokkaita väännelmiä ihmisten ja eläinten muodoista epäsymmetrisillä piirteillä, esim. parittomalla määrällä silmiä ja raajoja. Vain hyvin harva näyttävää edes jokseenkin siedettävältä, mikä ei ainakaan paranna kenenkään ei-maagin suhtautumista Baldassariin tai manaajiin yleensäkään. Suurimman osan ajasta kutsutut demonitkin ovat kuitenkin useimmille ihmisille tietyllä tavalla havaitsemattomia liittyen niiden maagiseen luonteeseen.
Nämä aineellistuneet demonit voi tuhota esimerkiksi hakkaamalla irti sen ruumiinosan, jossa maaginen verikehä on, jolloin ne katoavat ja materia, josta niiden ruumis on rakennettu, palaa alkuperäiseen muotoonsa. Baldassar voi myös purkaa sinetin itse, tai "polttoaineena" toimivan veren taika voi kulua loppuun, jolloin olentojen kohtalo on sama. Hän voi pitkittää katoamista antamalla demonipalvelijoiden juoda omaa vertaan, mutta hän on mielummin tekemättä niin, koska siihenkin liittyy omat riskinsä.
Mitä suuremman olennon Baldassar haluaa kutsua, sitä suurempi kehän on oltava ja sitä enemmän hänen on pakko käyttää omaa vertaan; hän pystyy kutsumaan useita demoneja ja hallitsemaan niitä kaikkia varsin helposti, mutta hänen on muistettava niille kaikille annetut nimet, tai ne voivat käydä hänen itsensä kimppuun ennen kuin hän ehtii purkaa loitsun. Lukuisten manattujen hallitseminen vaatii myös huomattavasti runsaammin taikuutta, mutta yleensä hän alkaa kärsiä jo puhtaasti verenhukasta (koska hyödylliseen manaamiseen ei todellakaan riitä vain pari pisaraa verta) ennen kuin varsinaisesti väsyy tarvittavan taikuuden määrästä.
Muuta:
Baldassarilla ei ole familiaareja, mutta hänellä on muutama suosikkidemoni, jotka hän pystyy kutsumaan esiin valmiiksi materiaalisina omaa vertaan ja niiden nimiä käyttämällä. Tämä johtuu siitä, että ne eivät koskaan palaa kokonaan tuonpuoleiseen, vaan joutuvat säilyttämään aina materiaalisen muotonsa. Käytetty loitsu, joka sitoo näitä demoneja, on paljon monimutkaisempi kuin vain pelkkä verellä tehty kehä, mutta yksi sen elementti on, että Baldassar "ruokkii" niitä verellään pitääkseen ne palvelijoinaan tässä maailmassa. Kuten manaamiseen yleensä, myös kyseiseen loitsuun liittyy riskinsä: se on vaikea toteuttaa onnistuneesti ilman, että manattu demoni ehtii syödä kutsujansa, eikä sitä ole helppo saada onnistumaan uudelleen jos sen purkaa. Aivan samoin kuin "tavallinenkin" manaus, se kuluu myös vähitellen pois, ellei hän välillä uudista sitä.
Kolme hänen ehdottomasti suosituinta apulaistaan ovat:
"Ada" (pienikokoinen ja luiseva, jonkinlaista irvokasta lepakonsiipistä lintua muistuttava, alkujaan nahkaisesta esiliinasta tehty demoni, jonka toinen jalka on linnun koukkukynsi ja toinen ihmiskäsi ja jolla ei ole lainkaan näkyviä silmiä, vain tyhjät silmäkuopat),
"Vittorio" (suuren koiran kokoinen, kuudella pitkällä raajalla liikkuva ja hapsottavan, harmaan ja punaisen turkin peittämä demoni, jolla on kaksi tuuheaa koiranhäntää ja pääkalloa muistuttava irvokas pää, jonka otsassa on yksi silmä ja suu on aina leveässä virneessä. Yksi raaja muistuttaa ihmisjalkaa, kaksi loppuu kavioon, yksi muistuttaa kynsikästä kättä ja kaksi on jonkinlaisia koiranjalkoja liian monilla nivelillä. Alkujaan sen ruumis oli pala kivistä seinää ja sitä peittänyt seinävaate), sekä
"Isabella" (karvaton, harmaaihoinen ja luiseva demoni, jolla on köyryselkä, pitkähkö kaula ja hieman liskomainen pää valtavalla suulla ja suurella määrällä ylisuuria hampaita, jotka eivät näytä mahtuvan sen suuhun. Sen häntä on lyhyt ja niskassa hiusten kaltaista harjaa. Raajoja on viisi: kaksi ihmismäistä takajalkaa ja kolme eturaajaa, joista yksi kasvaa esiin vasemmasta kyljestä. Sormia ja varpaita on joka raajassa 4-6, osa ihmiskyntisiä, osa terävillä raatelukynsillä varustettuja. Raakamateriaali oli yksi ja puoli hirtettyä ruumista).
©kettu